Olin heinäkuussa harjoitteluvaihdossa Tiranassa, Albaniassa Mother Teresa sairaalassa teho-osastolla. Matkustin Tiranaan lentäen, suorat meno-paluu lennot Suomesta maksoivat vajaa 500€. Asuin siistissä asuntolassa, kahden hengen huoneissa, omalla vessalla. Lisäksi koko kerroksella oli yksi yhteinen suuri keittiö. Ruoka korvattiin 50€ taskurahalla, jolloin valmistin itse keittiössä ruokani tai söin ulkona.

Vaihdon alussa oli ongelmia, sillä vastaanottava järjestö ei ollut järjestänyt lupia meille sairaalalle, joten ensimmäiseen puoleentoista viikkoon emme päässeet koko sairaalalle. Kuitenkin, kun lopulta pääsimme sairaalalle, meihin suhtauduttiin ystävällisesti koko henkilökunnan osalta. Vietimme sairaalassa muutaman tunnin päivässä lähinnä työtä tarkkaillen. Työskentely kieli oli albania, jolloin luonnollisesti potilastekstien lukeminen oli mahdotonta. Useat erikoistuvat lääkärit puhuivat kuitenkin hyvää englantia ja mielellään selittivät potilastapauksia, ainakin jos heiltä sitä kysyi. 

Sairaala oli hyvin vanhanaikainen Suomeen verrattuna. Tietokoneita ei ollut vaan kaikki tekstit kirjoitettiin käsin paperille. Hygieniataso oli olematon, käsidesiä ei käytetty eikä käsiä pesty. Lääkäreillä oli rakennekynsiä ja paljon sormuksia sekä käsikoruja. Tarvittaessa steriilejä hanskoja käytettiin, mutta jo niitä pukiessa steriiliys hävisi. Ennen potilaaseen koskemista hanskoilla saatettiin avata ovia ja näpytellä kännykkää. Välineet olivat vanhanaikaisia ja lääkeampullit lojuivat pitkin ruosteisia pöytiä. Ihmiset tupakoivat paljon, myös sairaalan sisällä. Suomessa tehohoitoa annetaan potilaille, joilla on toivoa selvitä. Tämä oli myös yksi merkittävä ero, sillä Albaniassa monet tehohoitopotilaat olivat täysin toivottomia tapauksia. Osastolla oli päivittäin noin 15 potilasta, 1 erikoislääkäri ja 6 erikoistuvaa lääkäriä. Lääkäreillä ei ollut mitään työhuonetta, vaan kun potilaat oli kierretty, kokoonnuttiin yhteisen suuren pöydän ääreen käytävälle tekstejä kirjoittamaan. 

Koko maassa on vain yksi julkinen lääketieteellinen yliopisto ja yksi yksityinen. Yliopisto kestää kuusi vuotta. Albaniassa on julkinen terveydenhuolto, jolla ei kuitenkaan ole hirveästi resursseja käytettävissä. Jos potilaalla on rahaa, hän useammin hakeutuu yksityiselle puolelle hoidettavaksi. Lääkäreiden palkat ovat alhaiset ja onkin yleistä, että valmiit erikoislääkärit muuttavat pois kokonaan toiseen maahan. 

Kokonaisuudessaan kuukausi oli hyvin mieleenpainuva. Sain uusia ystäviä ympäri maailmaa ja näin aivan erilaisen sairaalaympäristön, kuin mihin Suomessa olen tottunut. Meille oli järjestetty paljon sosiaalista ohjelmaa, ja joka viikonloppu oli reissu johonkin toiseen kaupunkiin, niin vuorille kuin rannoillekin. Kuitenkin, jos ensisijaisesti haluaa viettää paljon aikaa sairaalassa tai oppia uutta lääketieteestä, en Albaniaa voi silloin suositella. Mutta muuten maa on valtavan kaunis, luonto on tosi monipuolinen ja hintataso on suomalaiselle hyvin edullinen. Pitsan saa ravintolasta 4 eurolla. Paikalliset ovat hyvin avuliaita, mutta aikatauluja ei noudateta ja asiat jätetään viimetippaan. Albaniaan lähtiessä on siis oltava mukana seikkailumieltä, silloin selviää varmasti!