Meksiko

Morelia, Meksiko
3. vuosikurssin opiskelija
heinäkuu 2019

Olin heinäkuussa 2019 prekliinisessä harjoitteluvaihdossa (SCOPE) Moreliassa, Meksikossa, joka oli kaupunkina turvallinen ja hyvin meksikolainen, kuten paikallisilla oli tapana sanoa. Vietin päiväni paikallisen julkisen sairaalan kuntoutusosastolla (physical medicine & rehabilitation) ja ensiavussa, missä pääasiassa seurailin osaston lääkäreitä työn touhussa. Sairaala oli tarkoitettu kaikista vähävaraisimmille ihmisille, mikä näkyi myös sairaalassa, sillä resurssit siellä olivat todella heikot. Saippuaa oli ainoastaan henkilökunnan saniteettitiloissa ja käsidesipulloja näki harvoin missään. Lähes aina potilaat tai potilaan perhe kävi ostamassa tarvikkeet potilaan hoitoa varten apteekista tai sairaalavälinekaupasta, joita löytyi sairaalan läheisyydestä useita. Kotoa oli tuotava kaikki vessapaperista ja peitoista lähtien, koska näitä ei sairaalasta saanut. Potilaita oli joka aamu jonoksi asti sairaalan ulkopuolella ja osa yöpyi sairaalan edessä pahvikasojen päällä päästäkseen aikaisin aamulla jonoon. 

Ensimmäisen viikon olin sairaalan kuntoutusosastolla, minne minut oli ensisijaisesti hyväksytty. Lääkäri, joka oli minusta vastuussa, puhui pelkkää espanjaa, mutta onnekseni olin samalla osastolla toisen espanjaa taitavan vaihtarin kanssa, joka käänsi kaiken minulle englanniksi. Espanjan kielen taitaminen olisi todella ollut suuri etu Meksikossa, mutta englannilla pärjäsi suhteellisen hyvin ja osa lääkäreistä mielellään puhuikin englantia. Lääkäri otti potilaita vastaan aamupäivän ja lähti puolenpäivän aikaan pitämään opetusta. Tämän jälkeen seurasimme osaston fysioterapeutteja, jotka kävivät potilaiden kanssa läpi lääkärin määräämiä jumppa- ja kuntoutusohjeita. Vastuulääkärini oli herttainen ja usein hän antoi meille jotain meksikolaista herkkua päivän päätteeksi. 

Toisella viikolla lääkäri ei muutamana päivänä saapunut ollenkaan paikalle, joten silloin menimme sairaalan ensiapuun, jossa tiesimme olevan muita vaihtareita. Toisen viikon lopulla vastuulääkärini ilmoitti jäävänsä kahden viikon lomalle. Kerroin tilanteen paikalliselle vaihtovirkailijalle ja kysyin mahdollisuudesta vaihtaa osastoa loppuvaihdon ajaksi. Vaihtovirkailijat olivat hyvin ymmärtäväisiä ja sanoivat, että vaihtaminen mille tahansa osastoista onnistuu ongelmitta. Koska ensiapu oli tullut jo hieman tutuksi ja koska se oli ympäristönä hyvin jännittävä ja kiehtova, päätin vaihtaa sinne loppuajaksi. 

Kaikki ensiavun lääkärit olivat hyvin innoissaan meistä vaihtareista ja ottivat meidät ilolla vastaan, eikä kukaan ikinä kyseenalaistanut sitä, miksi olemme siellä, vaan päinvastoin saimme vapaasti seurata mitä tahansa toimenpiteitä ja välillä pääsi myös avustamaan. Lääkärit kyselivät paljon kotimaastani ja lähes aina tuli puheeksi suomalainen koulutusjärjestelmä ja sen korkea taso. 

Ensiavussa näki paljon asioita. Oli ampumahaavoja, pahoinpitelyn uhreja, kolariuhreja, huumeongelmaisia ja paljon muuta. Näin myös sellaisia asioita, joita en varmasti tule enää koskaan näkemään ainakaan Suomessa. Pääsin tekemään pieniä toimenpiteitä, kuten ottamaan verinäytteitä ja tikkaamaan. Ensiavussa oli aina kahdesta kolmeen poliisia asein varustettuna huolehtimassa yleisestä turvallisuudesta. Sairaalan käytävillä ja välillä ensiavussakin näki oranssihaalarisia vankeja, jotka olivat aina käsiraudoitettuja ja useamman poliisin saattelemia. Vaihdon lopussa kävin kerran seuraamassa ensiavun yövuoroa ihan mielenkiinnosta ja se oli kokemuksena ainutlaatuinen, sillä pääsin seuraamaan elvytystilannetta. 

Vietin vaihtokuuni viidentoista muun ympäri maailmaa tulleen vaihtarin kanssa ja kuukaudessa meistä muodostuikin tiivis vaihtariperhe. Asuimme kaikki kotoisasti samassa hostellissa, jossa ei juurikaan ollut muita asukkaita koko heinäkuussa. Viikonloppuisin matkustelimme yhdessä ympäri Meksikoa – teimme kaksi omatoimimatkaa ja osallistuimme kahteen National Program -viikonloppuun eri kaupungeissa. Kansallinen sosiaalinen ohjelma oli tarkoitettu kaikille halukkaille Meksikon eri kaupungeissa asusteleville vaihtareille ja se oli todella hyvin organisoitu. Ohjelmaan kuului monenmoista aktiviteettia, kuten mönkijöillä ajelua Meksikon erämaassa, paikallisia marketteja ja museoita sekä juhlimista. Morelian paikallistiimi järjesti ohjelmaa noin kerran viikossa. Kävimme mm. opastetulla kaupunkikierroksella ja kerran eräs paikallistiimin jäsen piti meille luennon Meksikon historiasta.

Päivät alkoivat kello 8.30 sairaalan tarjoamalla aamupalalla ja osastolle siirryttiin kello yhdeksältä. Lounas alkoi kello 13.30 ja menimme yleensä kahden aikoihin yhdessä aina porukalla syömään. Olisimme saaneet käydä syömässä sairaalalla vielä kello kahdeksalta illallisen, mutta tutustuimme mieluummin paikalliseen katuruokaan ja ravintoloiden antimiin, sillä hintataso oli hyvin edullinen. Ruokaan meni kerralla noin 1-5 euroa.

Varasin lennot toukokuussa ja otin ne perille asti Moreliaan, jolloin ne kustansivat yhteensä 1 300 €. Matka taittui molempiin suuntiin sujuvasti kahdella vaihdolla – ensi Amsterdamissa ja sitten Mexico Cityssä. Matkusteluun Meksikossa upposi melko paljon rahaa kuukauden aikana, vaikka suosimme joukkoliikennettä ja saimme opiskelijahintaiset liput. Se oli kuitenkin kaiken rahan arvoista. En saanut vaihtoa varten mitään apurahaa tai stipendiä, mutta tiedekunta tuki vaihtoon lähtöä 300 €:lla. Sain vaihdosta kolme opintopistettä valinnaisiin opintoihini.